Olen pyöritellyt pitkään Malin Lindrothin teosta ”Vanhapiika – tahattomasti yksinäisen tarina” sillä ajatuksella, että haluaisin kirjoittaa siitä jotakin. Kirja on vähän yli 100-sivuinen pamfletinomainen pläjäys, jonka lukaisee yhdeltä istumalta. Silti siihen liittyvien mietteiden jäsentäminen on tuntunut solmuiselta.
Kun kirja ilmestyi (ruotsiksi 2018, suomeksi 2019), siitä kirjoitettiin ja keskusteltiin paljon. Monet bloggarit ottivat aiheeseen jossain määrin henkilökohtaisen tulokulman ja peilasivat teoksen teemaa, vastentahtoista yksinäisyyttä ja ”vanhanpiian” statusta omaan elämäänsä. (Itse päätin nyt vain sivuuttaa sen, missä määrin samaistun pääteemaan ja missä en.) Kirja koettiin tärkeäksi, mutta joitakin tekstistä henkivä katkeruus häiritsi. Muutamista teksteistä paistoi helpotus siitä, että itsellä sentään menee paremmin ja elinvuosiakin on jäljellä enemmän kuin kirjan kirjoittajalla. Jotkut halusivat vähän neuvoa Lindrothia, eräs jopa katsoi että tämä ei ole vain hyväksynyt homoseksuaalisuuttaan vaan piilottelee sitä itseltään vuodesta toiseen.
Lindrothin määritelmä vanhallepiialle on ”vankka kokemus yksineläjyydestä, ja sen verran pitkä, että on hukannut kaikki viittaukset kaksin elämiseen tai niitä ei ole koskaan ollutkaan” (s. 30-31). Leski tai nuori ihminen ei voi hänen määritelmässään olla vanhapiika.
Tekstinsä tarkoituksen Lindroth ilmaisee seuraavasti: ”haluan ottaa käyttöön sen [sanan], joka parhaiten sopii viisikymmentäkaksivuotiaalle, lapsettomalle, vastoin tahtoaan yksinäiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan tuntenut olevansa kotonaan niissä yksineläjien kertomuksissa, joita kulttuurimme tarjoaa. — minä haaveilen vanhastapiiasta, joka kömpii ulos häpeän kaapista, vaalii paikkaansa ja ottaa historiansa haltuun” (s. 7-8). En tunne ruotsin kielen vivahteita niin hyvin, että osaisin arvioida missä määrin sanat ”nuckan” ja ”vanhapiika” ovat sävyltään samanlaiset. Lindrothin käyttämistä havainnollistuksista voi kuitenkin päätellä, etteivät ne kauas mene.
Lindroth kuvaa vanhaksipiiaksi päätymisensä sarjana tapahtumia, joissa hänelle on langennut epäviehättävän naisen rooli. Hän on joutunut toistuvasti friendzonelle sellaisen miehen kanssa, josta on ollut kiinnostunut tai jopa luullut olevansa orastavassa suhteessa. Sittemmin Lindroth on hyväksynyt vanhapiikuutensa ja löytänyt siitä positiivisiakin puolia, mutta vapaaehtoinen valinta se ei ole ollut eikä hän halua sitä sellaiseksi selittää.
Luulen että tässä on juuri se syy, miksi jotkut kokevat teoksen ahdistavaksi. Lindroth mainitseekin, miten esimerkiksi puolitutut koettavat illallispöydissä kääntää keskustelun yksin elämisestä ”itsensä toteuttamiseksi” tai joksikin muuksi positiivisia määreitä sisältäväksi asiantilaksi vaikka väkisin. Kivoihin ja kepeisiin puitteisiin sopii huonosti jokin syrjäytymiseen, sairauteen tai vanhuuteen assosioituva ajatus. Tämä siitä huolimatta, että yhden hengen taloudet ovat erittäin yleisiä, yleistyvät kaiken aikaa ja monille kyseessä ei ole oma valinta. Kaikilla ei koskan löydy sitä yhtä erityistä, joista lauluissa lauletaan.
Mietin lukiessani muita narratiiveja, jotka yksinäisyyteen liittyvien kaunistelevien puhetapojen lisäksi katsotaan yleisesti hyväksytyiksi. Yleensä niillä väistellään pelkoa ja kuolemaa (tai kertakaikkiaan kuolemanpelkoa).
Jostain syystä kuuluu esimerkiksi sanoa, että on tyytyväisempi elämäänsä kuin nuorena. Hyväksyy itsensä paremmin ja on enemmän sinut itsensä kanssa. Kai monet tarkoittavatkin sitä. Minä en ole tyytyväisempi, koska olin nuorena paremman näköinen, terveempi, huolettomampi ja jossain mielessä itsevarmempikin. Vaikka olen joissain asioissa ehkä kehittynyt, ei mikään ole korvannut nuoruuden pystyväisyyden, jaksavuuden ja ainutkertaisuuden kokemuksia. Kyllä minä mielelläni olisin vieläkin vaikka 28-vuotias.
Yleisesti sanotaan myös, että naiset muuttuvat näkymättömiksi joskus viidenkympin tienoilla ja se on monille helpotuskin. Lindroth tuo esiin sellaisen naisen näkökulman, joka ei ole koskaan näkyvä ollutkaan. Näkymättömien on vaikea asennoitua vaikkapa Metoo-liikkeeseen, jossa on sisäänrakennettuna se, että naiset saavat miehiltä (paljon) ei-toivottua huomiota. ”Mikä on minun paikkani tässä sisarjoukossa? Kun vanhapiikahäpeä alkaa saavuttaa minut Metoon jälkimainingeissa, haluan vain huutaa” (s. 101). Lindroth kokee, että Metoo-liike ei selvästikään ole tarkoitettu niille jotka eivät kelpaa edes kähmittäviksi. Hänen mielestään feministisen vallankumouksen tulisi käsitellä paremmin kaikenlaista haavoittuvuutta.
Loppujen lopuksi en ole varma, purkaako Lindrothin teos kovinkaan paljon vanhapiikuuden häpeäleimaa vai syventääkö se jopa sitä omalla tavallaan. Näkyväksi se vanhapiikuuden kuitenkin tekee ja nimenomaan ”vanhanpiian” itsensä ehdoilla. Se on aina ensimmäinen askel eteenpäin.
Sanaseitikki 