Katsoin hiljattain Yle Areenasta hyvän dokumentin ”Gaudín Barcelona”. Gaudí oli katalonialainen arkkitehti, joka muistetaan villistä, jopa surrealistisesta tyylistä ja aina vain keskeneräisestä Sagrada Familía -kirkosta. Hankin käsiini myös Gaudín arkkitehtuurista kertovan Rainer Zerbstin kirjan ja upposin pohtimaan tyylin ja maun kysymyksiä sekä omaa suhdettani niihin.
Tyyli on käsitteenä epämääräinen ja arvolatautunut. Taidehistoriallisessa kielenkäytössä se on ollut huono kuolemaan, vaikka tyyleillä ei enää tarkoitetakaan miltei luonnonlakien tapaisesti kehittyviä, muusta yhteiskunnasta irrallisia suuntauksia. Vaikka ajateltaisiin tyyliä taiteilijan tai taidesuuntauksen tunnistettavina ominaispiirteinä (vrt. Tieteen termipankin määritelmä), se assosioituu myös ”tyylikkyyteen” ja niihin moniin merkityksiin, joita sanaan arkikäytössä liittyy.
Gaudín tyyli on kaikkea sitä mitä hillitty pohjoismainen modernismi ei ole: runsasta, rönsyilevää, värikästä, prameaa ja hiukan sekopäistä. En ole milloinkaan käynyt Barcelonassa, mutta voin kuvitella että kuuluisa ”luurankotalo” Casa Batlló ei näyttäisi Suomen räntäsateessa samalta kuin se näyttää Espanjan auringossa. Piparkakkutaikinan näköisestä kivirappauksesta tuskin olisi paljon mitään ollut edes jäljellä muutaman vuosikymmenen kuluttua.
Suomessakin on silti onnistuttu rakentamaan vaikkapa sellainen rakennus kuin työpaikkani, Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Tampereen pääkirjasto Metso. Se edustaa orgaanista arkkitehtuuria kuten Gaudínkin työ – olkoonkin että arkkitehtuurin suuntauksiin liittyy tiettyä käsitesekamelskaa, johon en nyt tarkemmin paneudu. Yksinkertaisimmillaan orgaanisella arkkitehtuurilla tarkoitetaan luonnon esteettisistä muodoista ratkaisunsa ammentavaa arkkitehtuuria. Metsossa ei ole suoria seiniä ja koko sen olemus perustuu kaareviin muotoihin ja spiraalimaisuuteen.
Mikään ei sinällään edellytä, että ankarissa sääoloissa tarvittaisiin ankaran näköisiä rakennuksia. Mielikuvituksellisetkin ratkaisut voivat olla kestäviä, ja toisaalta monissa suoraviivaista muotokieltä edustavissa rakennuksissa on ollut kosteus-, sade- ja sulamisvesiongelmia.
Tunnustan: minä inhoan sitä kaikkein tyypillisintä pohjoismaista modernismia, joka on viileää, vaaleaa ja niukkaa. Kauttaaltaan vaaleiden pintojen ja niukan muotokielen ympäröimänä tunnen itseni jotenkin sottaiseksi ja lisäksi se kaikki on vain tylsää. Kiemurat, kaaret ja hieman tummat värit yhdistettynä hyvin toimivaan luonnonvaloon antavat toiveita jännemmästä elämästä ja arjesta kohonneista hetkistä. Tällaisia arkkitehtuurin ja sisustuksen elementtejä sinänsä löytyy useista tyylisuunnista, kuten art nouveausta/jugendista ja funktionalismin luovemmista toteutuksista. Suomessa ei pahemmin gotiikkaa tai barokkia tapaa, mutta tunnustan tuijottelevani niidenkin liioittelevaa muotokieltä oikein mielelläni.
Silti kiemuroista ja konstailustakin voi saada yliannoksen. Gaudín arkkitehtuuri tuottaa itselleni lopulta liiallisuuden tunteita – mitä tässä nyt oikein ollaan olevinaan!? Miksi olet yrittänyt rakentaa jonkin keinotekoisen ja pröystäilevän luontosimulaation rakennuksen muotoon? Gaudíhan oli varsin ristiriitainen persoona, joka toisaalta esiintyi vaatimattomana ja itsensä askeesiin ajavana katolisena, varsinkin myöhäisinä vuosinaan. Suurimmaksi osaksi hän silti suunnitteli taloja rikkaiden asumuksiksi ennen kuin omistautui kokonaan Sagrada Familían liioitellulle, keskeneräiseksi tuomitulle hankkeelle. Gaudíssa oli ihmisenä vanhoillisuutta, mutta hänen arkkitehtuurinsa on kaikkea muuta. Rakennusten suureellinen mielikuvituksellisuus sai aikalaiset välillä pöyristymään, mutta sittemmin niillä on täytetty Unescon maailmanperintöluetteloa ja niiden omaperäisyydestä ovat päässeet nauttimaan myös lukemattomat matkailijat ja kadunmiehet, eivät vain raharikkaat.
Pohjoinen viileys ja varovaisuus on tavallaan ymmärrettävää – maassamme paistaa aurinko muutamana kymmenenä päivänä vuodessa, usein on pimeä ja tulevaisuudessa katselemme vesisadetta entistäkin useammin. Valon, värien ja muotojen leikittelyt pääsevät harvoin oikeuksiinsa. Rakennukset eivät ole koriste-esineitä, jotka voi vaihtaa toisiin kyllästyessään ja tätä näkökohtaa on käytännöllinen pohjoismaalainen tottunut ajattelemaan. Silti kaltaisiani kaarevuudesta viehättyjiä on paljon – kalleimmat asunnot ja työtilat taidetaan edelleen Suomessa myydä jugend-rakennuksista, joiden kulmatorneja suurin osa ihastelee vain ulkoapäin.
Sanaseitikki 